Seurakuntavaalien tuloksista ja kirkon hyväksikäyttämisestä

Sain seurakuntavaaleissa 110 ääntä. Mahtava äänipotti on ainakin kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin mitä uskalsin toivoa.

Halusin tietysti suhtautua vaaleihin optimistisesti, mutta tilanne ei näyttänyt kovin valoisalta. Huomattava osa ystävistäni ja tuttavistani ei kuulu kirkkoon lainkaan, eikä siis saa äänestää. Kirkon jäsenistäkin 88 prosenttia jätti Jyväskylässä äänestämisen väliin, joten uurnille vaivautuivat vain kaikista eniten kirkollisesta elämästä kiinnostuneet. He ovat arvomaailmaltaan keskimääräistä kirkon jäsentä konservatiivisempia tasa-arvo- ja perhepoliittisissa kysymyksissä sekä raamatuntulkinta-asioissa, kun taas pidän itseäni päinvastoin jonkinlaisena äärilaidan liberaalina. Näkemysteni radikaalisuus on tietysti suhteellista, mutta koska kirkon päätöksentekijöiden valtavirran mielipiteet ovat niin vanhoillisia taantumuksellisia perinteisiä, sille ei voi mitään, että asetun itse aika kauas kirkollisen keskustelun spektrin reuna-alueelle.

Kaikesta huolimatta sain 15. eniten ääniä Jyväskylän seurakunnassa. Suuri kiitos jokaiselle yli sadasta äänestäjästä — samoin kuin kaikille niille, jotka suosittelivat äänestämistäni muillekin (teitäkin oli ainakin muutamia)! Yritän olla luottamuksenne arvoinen ja edistää parhaani mukaan asioita, joista puhuin ennen vaaleja ja joiden takia minua (todennäköisesti) äänestitte.

Äänimäärä riitti tällä kertaa valitsijayhdistyksemme ensimmäisen varajäsenen paikkaan. Parempikin sijoitus oli lähellä, sillä vasemmistolaisten Sydän Vasemmalla -lista ei olisi tarvinnut kuin 12 ääntä enemmän, jotta olisimme saaneet toisen paikan kirkkovaltuustosta. Vaalimatematematiikka ei tällä kertaa ollut suosiollinen, sillä kaikilta muilta listoilta samalla äänimäärällä olisi päässyt kirkkaasti läpi, mutta en voi olla katkera, koska tulos oli kuitenkin paljon parempi kuin odotin.

srk-vaali

Osallistun siis kirkkovaltuuston toimintaan aina silloin kun valtuutettumme kansanedustaja Eila Tiainen ei kerkeä paikalle. Luultavasti näin käy silloin tällöin, sillä kansanedustajilla on omat kiireensä.

Yleisesti en oikein osaa vaalitulosta sen paremmin kommentoida. Jyväskylässä suurin häviäjä oli sitoutumattomien seurakuntalaisten lista ja suurin voittaja Keskusta, mutta vaikea sanoa, mitä se käytännössä merkitsee. Molemmilla listoilla lie mukana monenlaisia ihmisiä. Se tuli tietysti vähän puun takaa, että Vasemmistoliitto on Jyväskylässä suurempi kirkkopuolue kuin esimerkiksi Vihreät ja Perussuomalaiset. Mutta hyvä näin.

Kun aiemmin mainitsin kirkon päätöksentekijöiden perinteiset mielipiteet, tarkoitin tietysti vain vaaleilla valittuja maallikkopäättäjiä. Heidän mielipiteensä kuvaavat kirkon jäsenten seitsemäsosan näkemyksiä, mutta kuusi seitsemästä jätti äänestämättä. Olen luottavainen, että äänestämättä jättäneistä 85 prosentista (Jyväskylässä 88 prosentista) huomattava määrä ei esimerkiksi halua kirkon syrjivän seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, vaikka kirkkovaltuustoon valittujen enemmistö onkin valmis pitämään kiinni nykyisistä käytännöistä. Myös merkittävä osa papeista ajattelee samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta toisin kuin kirkolliskokous. Niitä muutoksia, jotka minä ja monet muut haluaisivat kirkossa nähdä ja jotka ovat muissa Pohjoismaissa jo toteutuneet, taidetaan valitettavasti joutua Suomessa odottamaan vielä monien vuosien ajan. Sitä en sen sijaan epäile hetkeäkään, mikä lopputulos tulee olemaan.

Kirkon ulkopuolella tasa-arvo kyllä etenee, ja kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on lähiaikoina tulossa eduskunnan käsittelyyn. Kaksi kolmesta suomalaisesta tukee avioliittolain muutosta, mutta vanhoillisesti taantumuksellisesti homofobisesti perinteisesti ajattelevat kansanedustajat voivat vielä onnistua kaatamaan sen, varsinkin parin eduskunnassa tapahtuneen henkilövaihdoksen jälkeen. Tässä keskustelussakin kirkko on vilahdellut mukana, raivostuttavasti enimmäkseen ei-puolen lyömäaseena.

Viimeksi toissapäivänä  A-Studion keskustelussa Perussuomalaisten korkeimmin profiloitunut seksuaalivähemmistöjen avioliittojen vastustaja, lakivaliokunnassa vaikuttava helluntailainen kansanedustaja Mika Niikko paukutti pöytään kohtuullisen absurdeja orwellilaisia visioita kirkkojen sananvapauden katoamisesta, kristittyjen noitavainoista ja muista vitsauksista, jotka tasa-arvoisesta avioliittolaista seuraisivat.

jesus_says_your_argument_is_invalid

Jostain syystä hän unohti mainita, että sekä kirkon jäsenistä että papeista suurempi osa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia kuin vastustaa. Ja vaikka kirkkojen ja niiden jäsenten mielipide olisi mikä hyvänsä, niiden ei pitäisi vaikuttaa päätökseen, sillä asia ei kuulu kirkoille pätkääkään. Tasa-arvoinen avioliittolaki säätelee ainoastaan maistraatissa solmittavia siviiliavioliittoja, eikä Raamatun muinaisilla kirjoittajilla tietenkään pitäisi olla valtaa määrätä, miten sekulaarissa ja moniarvoisessa yhteiskunnassa seksuaalivähemmistöjen avioliittoasiat järjestetään.

Kaikki eivät tietenkään ole samaa mieltä. Olen seurannut aika tyytymättömänä kymmenien pastorien tuoreen videokannanoton aiheuttamaa keskustelua, jossa argumentit pyörivät yksiulotteisella Raamattu-sitä-ja-Raamattu-tätä -akselilla. (Se ei tietysti ole välttämättä kovin suuri uutinen, etteivät nettikeskustelut aina ole laadukkaimpia mahdollisia.) Alla pätkä Kotimaa-lehden kommenttiosastosta, josta olisi varmaan ollut viisainta vain pysyä kaukana.

kotimaa

Muotoilen tähän loppuun lyhyen muistilistan kansanedustajille ja muille asian kanssa painiville:

  1. Tasa-arvoinen avioliittolaki säätelee ainoastaan maistraatissa solmittavia siviiliavioliittoja. Älä sotke siihen uskontoa.
  2. Mitään todisteita siitä, että tasa-arvoinen avioliittolaki vaikuttaisi haitallisesti lapsiin, ei ole. Erilaisia uhkia ovat esitelleet jotkut seksuaalivähemmistöjen oikeuksien laajentamista uskonnolliselta pohjalta vastustavat ihmiset, näkyvimmin ehkä meidän yliopiston professori Tapio Puolimatka, jonka argumentteihin on esitetty varsin perusteellista kritiikkiä mm. täällä, täällä, täällä ja täällä. Aika kattava arsenaali tutkimuksista asiaan liittyen löytyy myös Suomen psykologiliiton Psykologi-lehden numerosta 3/2007, ja siinäkin johtopäätökset ovat täysin päinvastaiset.
  3. Siinäpä se sitten olikin.

Konservatiivit sanelevat kirkon linjan

Kirjoitin Jyväskylän ylioppilaslehden tuoreimpaan numeroon seurakuntavaalipoliittisen mielipidekirjoituksen. Se oli tällainen:

Seurakuntavaaleissa 9.11. ratkaistaan, miten kirkko suhtautuu sateenkaaripareihin. Vaaleissa valitaan seurakuntien paikalliset luottamushenkilöt, jotka päättävät kirkolliskokouseen eli kirkon korkeimpaan päätöksentekoelimeen lähetettävistä edustajista.

Viime seurakuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti kirkon jäsenistä vain kuudesosa, ja tulokset olivat sen mukaisia. Ahkerimmin uurnilla kävivät vannoutuneimmat kirkkokonservatiivit, joten esimerkiksi vaatimukset samaa sukupuolta olevien parien parisuhteiden siunaamisesta eivät ole edenneet. Ruotsin mallin mukaista kirkollista sukupuolineutraalia avioliittoa ei ole uskallettu edes nostaa keskusteluun.

Kun kirkolliskokouksessa päätettiin parisuhteensa rekisteröineille järjestettävästä vapaamuotoisesta rukoushetkestä — varsin pienestä ja riittämättömästä myönnytyksestä –, jotkut edustajat puhuivat vakavalla naamalla siitä, kuinka päätös johtaa pedofilian hyväksymiseen ja kristittyjen vainoihin. He ovat myös vaatineet, ettei seurakuntiin tulisi voida palkata homoseksuaaleja työntekijöitä.

Kirkon jäsenistä valtaosa ei kuitenkaan jaa näitä konservatiivisia arvoja eikä kannata homoseksuaalien syrjintää kirkossa. Päivi Räsäsen suureksi harmiksi jopa papeista suurempi osa kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia kuin vastustaa. Toistaiseksi kuitenkin äänekäs konservatiivisten maallikkopäättäjien vähemmistö on onnistunut torppaamaan homoseksuaalien tasa-arvoiset oikeudet.

Lähimmäisenrakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta saarnaava kirkko, joka syrjii jäseniään seksuaalisen suuntautumisen perusteella on tekopyhä. Tarvitaan muutosta, mutta se ei tapahdu niin pitkään kuin viisi kuudesta kirkon jäsenestä jättää äänestämättä.

Oskari Rantala
Seurakuntavaaliehdokas, Sydän vasemmalla -valitsijayhdistys

Seurakuntavaalit ovat kansanäänestys homoseksuaalien oikeuksista kirkossa

(Tässä kirkkopoliittinen mielipidekirjoitukseni, joka julkaistiin päivän Keskisuomalaisessa otsikolla Hyvä syy äänestää seurakuntavaaleissa.)

Seurakuntavaaleissa jättää äänestämättä viisi kuudesta kirkon jäsenestä. Kirkkodemokratian kannalta se on katastrofi, mutta sinänsä tilanteessa ei ole mitään omituista. Vaaleilla valittavat kirkkovaltuustot päättävät paikallisseurakuntien asioista, jotka ovat — niin tärkeitä kuin ne ovatkin — harvoille seurakuntalaisille erityisen merkityksellisiä.

Kirkossa kyllä tehdään isoja päätöksiä, jotka kiinnostaisivat ihmisiä, mutta moniportainen päätöksentekojärjestelmä tekee omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamisesta vaikeaa. Emme esimerkiksi pääse suoraan valitsemaan jäseniä kirkolliskokoukseen eli kirkon tärkeimpään päätöksentekoelimeen.

Eniten äänioikeuttaan käyttävät aktiivisimmat kirkossakävijät ja konservatiivisten herätysliikkeiden kannattajat, jotka ovat näkemyksiltään huomattavasti peruskristittyä vanhoillisempia. Alhainen äänestysprosentti ja mutkikas päätöksentekojärjestelmä takaavat, että konservatiivien on helppo jarruttaa kaikkia uudistuksia.

Kuvaavimpia esimerkkejä ovat naisten ja homoseksuaalien oikeudet. Naispappeuden hyväksymisen jälkeenkin naiset olivat kirkossa kymmenien vuosien ajan kakkosluokan ihmisiä, sillä kirkolliskokous halusi taata myös toisin ajatteleville mahdollisuuden toimia ”vakaumuksensa mukaan” — eli jatkaa sukupuoleen perustuvaa syrjintää.

Homoseksuaalien kohdalla tilanne on vielä surkeampi, eikä tasa-arvo ole toteutunut vieläkään. Heidän parisuhteitaan ei edes siunata, puhumattakaan siitä, että ne olisivat samalla viivalla heteroavioliittojen kanssa, kuten niiden tulisi tasa-arvoisessa kirkossa olla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kirkon työntekijät ovat kohdanneet painostusta ja häirintää vielä 2000-luvullakin.

Tämän on muututtava. Rakkautta ja oikeudenmukaisuutta saarnaava kirkko on epäuskottava ja tekopyhä niin pitkään kuin yhden ihmisryhmän syrjintä saa jatkua.

Seurakuntavaaleissa meillä kirkon jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa myös isoihin asioihin. Nämä vaalit ovat — tärkeiden seurakuntien hallintoon ja toimintaan liittyvien päätösen lisäksi — myös kansanäänestys homoseksuaalien oikeuksista kirkossa, sillä nyt valittavat kirkkovaltuutetut päättävät kirkolliskokousedustajista.

Se on hyvä syy tehdä poikkeus ja äänestää.

OSKARI RANTALA
Seurakuntavaaliehdokas, Sydän vasemmalla

Ehdolla seurakuntavaaleissa

Olen loka-marraskuun vaihteessa järjestettävissä seurakuntavaaleissa ehdolla Jyväskylän kirkkovaltuustoon.

Mitä haluan?

Haluan pitää seurakunnan ja kirkon päätöksenteossa esillä ennen muuta kahta asiaa: kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta sekä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Lyhyesti: seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille samat oikeudet ja panostuksia diakoniatyöhön eli taisteluun köyhyyttä ja eriarvoisuutta vastaan.

Tällä hetkellä kirkko syrjii homoseksuaaleja. Voimassa on epämääräinen kompromissi: kirkko ei pidä homoseksuaaleja enää sairaina eikä syntisinä, ja heidän sekä heidän parisuhteidensa puolesta saa rukoilla, mutta parisuhteita ei kuitenkaan siunata, eikä niitä pidetä yhtä arvokkaina kuin heterosuhteita.

Tilanne on absurdi ja surullinen. Viimeisetkin perusteet erilaisten suhteiden eriarvoiselle asemalle on kuopattu aikoja sitten, mutta kirkolliskokouksen vanhoillinen enemmistö haraa vastaan ja jarruttaa muutoksia. Väitän, että rakkaudesta saarnaava kirkko, joka kieltää homoja rakastamasta, on tekopyhä.

Suomalainen mielipideilmasto on muuttunut lopullisesti, ja muutos tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Mitä pikemmin, sen vähemmän kirkko menettää jäseniä, jotka eivät halua kuulua syrjintää tukevaan instituutioon. Esimerkiksi Ruotsissa luterilainen kirkko vihkii avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.

Yhdenvertaisuusasioiden lisäksi pidän tärkeänä erityisesti diakoniatyötä, jonka merkitys eriarvoistuvassa yhteiskunnassa kasvaa jatkuvasti. Suuret tulo- ja varallisuuserot aiheuttavat köyhyyttä, toivottomuutta ja syrjäytymistä, ja myös kirkon tulee toimia niitä vastaan. Sosiaaliturvan järjestäminen ei ole kirkon tehtävä, mutta kirkko voi ja sen pitää mielestäni auttamistyön lisäksi kamppailla kristillisistä lähtökohdista käsin armollisemman yhteiskunnan ja maailman puolesta.

Toinen puoli oikeudenmukaisuudesta liittyy omaisuuden ja hyvinvoinnin globaaliin jakautumiseen. Mielestäni meillä vauraiden teollisuusmaiden asukkailla on velvollisuus tukea kehitysyhteistyötä ja aineellisen hyvinvoinnin tasaamista. Globaali etelä on köyhä ja pysyy köyhänä niin pitkään kuin maailmantalouden mekanismit riistävät kolmannen maailman valtioilta kehittymisen mahdollisuudet. Siksi tarvitaan myös keskustelua velkojen anteeksiantamisesta, varainsiirtoverosta ja muista maailmantalouden uudistamiskeinoista. Myös kirkko voisi olla asiassa aktiivinen, sillä sillä on paljon kehitysyhteistyöosaamista.

Tarkemmin mielipiteisiini voi tutustua vaalikoneessa. Valitsijayhdistykseni on vasemmistolainen Sydän vasemmalla -vaalilista, jonka kaikki ehdokkaat ja esittely löytyvät täältä.

Miten minua voi äänestää?

Mikäli haluat äänestää minua, se on mahdollista ennakkoäänestyspäivinä 27.-31.10. sekä vaalipäivänä 9.11. Ennakkoäänestyspäivien äänestyspaikat löytyvät täältä. Vaalipäivänä äänestetään Taulumäen kirkossa.

Saat äänestää, jos olet 16 vuotta täyttänyt Jyväskylän seurakunnan jäsen.

Yhteys

Mikäli haluat ottaa yhteyttä, se onnistuu sähköpostilla (oskaripisterantala ät gmail.com) tai tänne kommentoimalla.

(Varoitan etukäteen, että aion poistaa kaikki kommentit, joissa suhtaudutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin epäkunnioittavasti.)

Olen pian maisteri

Graduni on muuten valmis, ja se löytyy täältä.

Tekeleen seksikäs otsikko on Hetkien punahehkuiset kopiot: Toistuvat ruudut sarjakuvaromaanissa Watchmen. Se on Jyväskylän yliopiston opinnäytekokoelman kuudes teos jonka asiasanana on ”supersankarit”, kolmas teos jonka asiasanana on ”Moore, Alan”, ja ensimmäinen teos, jonka asiasanana on ”Gibbons, Dave”.

Antoisia lukuhetkiä.

Israel käyttäytyy kuin rasistinen roistovaltio. Miksi kristillisdemokraatit tukevat sitä?

Oskari Rantalalle kysymys; miksi niin kiivaasti olet vaatimassa Israelia oikeuteen? onko kenties natsi tai aarioikeisto /vasemmisto tai anarkisti tausta tms?

Israelin Gazaan kohdistamien veristen hyökkäysten aikana olen ajautunut useaan otteeseen väittelemään sosiaalisessa mediassa Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin liittyvistä kiistakysymyksistä. Vastapuolella on ollut lähinnä intohimoisia kristittyjä ja kristillisdemokraatteja, jotka ovat — syistä joita en täysin käsitä — vakuuttuneita siitä, että Israel ei tee mitään väärää.

Jyväskylän KD:n johtokunnan puheenjohtaja Rami Sipilä on koettanut selittää minulle, että ”Israel pyrkii kaikin keinoin vähentämään hyökkäystensä kuolonuhreja”, vaikka YK ja ihmisoikeusjärjestöt ovat raportoineet täysin päinvastaista. Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Asmo Maanselkä puolestaan väitti kivenkovaan, että ”jos palestiinalaiset ääriainekset lopettaisivat taistelun, koko alue olisi vauras ja hyvinvoiva”, vaikka YK:n selvitykset ovat järjestään päätyneet siihen tulokseen, että Gazan saarto on taloudellista sodankäyntiä palestiinalaisia siviilejä vastaan, eikä sitä voi puolustella turvallisuudella.

Jotkut vähän reippaammilla argumenteilla liikenteeseen lähteneet ovat syyttäneet minua antisemitistiksi, natsiksi ja ties miksi. Kun olen koettanut ottaa esille sen, että Israelin sotatoimien tuomitseminen ei ole pelkästään minun yksityisajatteluani, vaan samalla kannalla ovat olleet sellaiset tahot kuin esimerkiksi Unicef, YK, Amnesty ja Human Rights Watch, on johtopäätös ollut, että siinä tapauksessa myös nämä järjestöt ovat natsien käsissä. ”Unicef ja YK ovat etulinjassa antisemitismia viemassa”, tiivisti eräs keskustelija.

Israel on heinäkuussa käynnistyneissä sotatoimissa tappanut lähes kaksi tuhatta palestiinalaista, haavoittanut kymmentä tuhatta ja aiheuttanut Gazassa humanitaarisen katastrofin. Uhreista kahdeksan kymmenestä on siviilejä. Israel on iskenyt YK:n kouluihin, jotka olivat täynnä pakolaisia, ja kohdistanut tulitusta niin sairaanhoitohenkilökuntaanpakeneviin siviileihin kuin Gazan ainoaan voimalaitokseen ja muihin ei-sotilaallisiin kohteisiin.

Lähestulkoon jokainen maailman valtio on Yhdysvaltoja myöten tuominnut Israelin toimet, jotka rikkovat kansainvälisiä sopimuksia ja ovat todennäköisesti sotarikoksia. Jostakin syystä Suomesta kuitenkin löytyy suuri määrä Israelin ymmärtäjiä, joilla on omasta mielestään parempaa tietoa asiasta. He ovat vakuuttuneita siitä, että Israel ei tee mitään väärää, ja vaikka tekisikin, syy on loppujen lopuksi Hamasin ja muiden palestiinalaisten aseellisten järjestöjen, jotka pakottavat Israelin käyttämään voimaa.

On vaikea ymmärtää, miten älykkäät, ystävälliset ja kaikin puolin humaanit ihmiset voivat kirkkain silmin argumentoida vastaan kaikkea sitä todistusaineistoa, jota ihmisoikeusjärjestöt ja kansainvälinen media jatkuvasti Gazasta tuottavat. Ehkäpä syyt ovat ennen kaikkea teologisia. Mieleeni on jäänyt konservatiivikristittyjen Seurakuntalainen.fi-sivustolle kirjoittavan toimittaja Susanna Sarimaan kirjoitus, jossa hän kuvailee näin omia vaikuttimiaan sivuuttaa Israelin sotarikoksia koskevat faktatiedot:

Totuudellinen tiedonvälitys on tinkimätön arvo, mutta media ei saa päättää sitä, seisonko Israelin vai palestiinalaisten takana. Kenenkään Raamattuun sitoutuvan päätökseen tukea Israelia ei pidä vaikuttaa se, toimiiko maa mielestämme oikein vai väärin. Meidän tulee olla Israelin puolella, koska siellä elää Jumalan valittu kansa.

Valitettavasti maa, jossa Jumalan valitun kansa asuu, näyttää käyttäytyvän kuin rasistinen roistovaltio.

Se karkottaa palestiinalaisia kodeistaan, rakentaa ja ylläpitää kansainvälisen oikeuden vastaisia siirtokuntia Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa. Siviiliväestön karkottaminen miehitetyiltä alueilta ja heidän korvaaminen ”omilla” siviileillä on Geneven sopimusten mukaan sotarikos.

Israel ylläpitää Gazan saartoa, joka on romahduttanut Gazan talouden ja aiheuttanut valtavan humanitaarisen katastrofin. YK:n ihmisoikeusneuvosto on tuominnut saarron ja YK:n vuonna 2009 tekemän selvityksen mukaan se on mahdollisesti jopa rikos ihmisyyttä vastaan. Israel väittää, että saarto on välttämätön aseiden salakuljetuksen estämiseksi, mutta riippumattomien tutkimusten johtopäätös on järjestään ollut, että kyseessä on kaikkiin alueella asuviin kohdistuva julma kollektiivinen rangaistus, josta kärsivät erityisesti siviilit.

Jos Israel toimisi sodankäynnin sääntöjen mukaan ja tekisi kaikkensa siviilien kuolemien ja kärsimysten ehkäisemiseksi (kuten Israelin ystävät mielellään esittävät), sille luulisi sopivan hyvin, että konflikteissa tapahtuvat molempien osapuolten sotarikokset tutkitaan riippumattomasti. Totuus on kuitenkin se, että Israel on järjestelmällisesti estänyt tutkimukset. Vuonna 2008 se esti YK:n ihmisoikeusraportoijaa, professori Richard A. Falkia, pääsemästä palestiinalaisalueille. Vuonna 2009 se kieltäytyi hyväksymästä Gazan sodan sotarikoksia tutkineen YK:n asiantuntijaryhmän raporttia. Se ei ole suostunut ratifioimaan sopimusta, joka antaisi kansainväliselle rikostuomioistuimelle ICC:lle oikeuden tutkia palestiinalaisalueilla tapahtuvia sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Israelin käytös antaa varsin heikon kuvan Lähi-idän ainoan demokratian halusta luoda alueelle olosuhteet, joissa kaikkien ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin. Väkivalta ei kohdistu myöskään pelkästään palestiinalaisia vastaan, vaan kärsimään ovat joutuneet myös israelilaiset sotaa vastustavat vasemmistolaiset. Mielenosoituksia on kielletty ja niihin osallistuneita on häiritty ja pahoinpidelty.

Onkin perusteltua kysyä, onko Israelia enää mielekästä kutsua demokratiaksi tai oikeusvaltioksi. Sekä holokaustista että äärisiionistien murhayrityksestä selviytynyt ja useissa Israelin sodissa taistellut professori Zeev Sternhell muotoili asian israelilaislehti Haaretzin haastattelussa näin:

Democracy is not defined by the right to vote every few years. It is tested every day in terms of human rights. All the rest is secondary, because you can easily, by casting a ballot, establish a dictatorial regime here, or vote to kick the Arabs out of the Knesset. You have to remember that democracy ceased to exist in the territories long ago. The Palestinians there have no human rights, you rule them by force, and after three [Jewish] boys are murdered you can make the life of the population hell, because you can do as you please. That has been the case for decades, and it corrupts.

Lopuksi pahoittelen yksipuolista otsikkoa. Kaikki kristillisdemokraatit eivät fanita Israelin voimapolitiikkaa ja ihmisoikeuksien polkemista. Toisaalta myöskään kaikki niiden fanittajat ole kristillisdemokraatteja, vaan heitä löytyy muistakin puolueista.

Hamasin aseellisen siiven ja muiden summittaisia raketti-iskuja tekevien palestiinalaisten ryhmien toimet eivät nekään kestä päivänvaloa, ja niistäkin voisi kirjoittaa pitkiä blogikirjoituksia. Suomalaisesta näkökulmasta Israeliin keskittyminen on kuitenkin mielenkiintoisempaa, koska me olemme osavastuussa Israelin ihmisoikeusrikkomuksista: ne jatkuvat, koska länsimaat ja kansainvälinen yhteisö hyväksyvät niiden jatkumisen ajoittaisista tuomitsevista puheista huolimatta. Talouspakotteet, tuontikiellot, sanktiot ja boikotit osoittaisivat, että arsenaalissa on muutakin kuin puheita. Vähintäänkin jäihin pitäisi välittömästi laittaa Suomen asekauppa Israelin kanssa.

Väkivalta ei tule loppumaan ennen oikeudenmukaista ratkaisua, joka takaa rauhan, vapauden ja ihmisoikeudet kaikille.

Jyväskylän koululaisilta on leikattu jo riittävästi

Tämä mielipidekirjoitus julkaistiin Keskisuomalaisessa 7.6.2014 otsikolla Jyväskylä ei saa kurittaa lapsia säästöissään. Keskisuomalaisen keskustelupalstalla joku ehti epäilemään, etteivät tuomiopäivänmanailuni pidä paikkaansa, joten lisään loppuun vielä säästöjä havainnollistavan kuvan kalvoista, jotka esiteltiin lautakunnille ja kaupunginvaltuutetuille talousarvioseminaarissa maanantaina 26.5.


Kun Jyväskylä on viime vuosina tasapainottanut talouttaan, maksajiksi ovat joutuneet erityisesti lapset. Koululaisten hyvinvointia on leikattu säästämällä niin kouluruuasta, koulujen hankinnoista, uimaopetuksesta kuin erityislasten palveluista. Myös sijaisten ja koulunkäynninohjaajien määrää on leikattu rajusti, eli kouluissa on yhä vähemmän aikuisia, joita koululaiset tarvitsevat. Haja-asutusalueilla kouluja on lakkautettu kokonaan, ja lasten koulumatkat voivat pahimmillaan olla kyydityksineen ja odotusaikoineen tuntien mittaisia.

Lapsia on kuritettu Jyväskylän säästötalkoissa jo nyt kovalla kädellä, mutta valitettavasti pahempaa näyttää olevan tulossa. Kaupunginvaltuusto käsittelee maanantaina 9.6. kunnallisveroprosenttia vuodelle 2015. Pohjaesitys — veroasteen pitäminen ennallaan — tarkoittaa kaupungin omien laskelmien mukaan massiivisia yli neljän miljoonan euron supistuksia peruskoulujen talousarvioraamiin.

Tämä tarkoittaa, että erityisopetusta leikattaisiin entisestään, kehitysvammaopetus ajettaisiin alas ja luokkakoot kasvaisivat merkittävästi. Jyväskylän kouluista hävitettäisiin kertaheitolla sata luokkaa, ja oppilaat kävisivät jatkossa koulua kuin sardiinit purkissa. Jokainen asiasta tehty tutkimus osoittaa, että luokkakokojen kasvattamisesta on typerintä ja lyhytnäköisintä mahdollista koulutuspolitiikkaa, mutta tosiasiat eivät päätöksenteossa näytä juuri painavan.

Kaupunginhallituksessa säästölinja onnistuttiin nuijimaan läpi kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja vihreiden voimin, mutta toivon mukaan valtuusto on valmis keskustelemaan myös vaihtoehdoista. Mahdollisuus veronkorotukseen on pidettävä auki, mikäli se on ainoa keino välttää kohtuuttomat koululaisiin kohdistuvat kurjistukset. Jyväskylän kouluissa on jo saavutettu pohjataso, josta ei enää ole varaa tinkiä.

Kaupungin taloutta ei tule tasapainottaa leikkaamalla elintärkeimmistä peruspalveluista, olivat talousluvut millaiset hyvänsä. Tilastojen kaunistelu voi lyhyellä tähtäimellä onnistua, mutta lasten pahoinvointi johtaa monenlaisiin kuluihin pitemmällä aikavälillä. Se olisi päättäjien pitänyt 90-luvun laman aikaan tehdyistä virheistä jo oppia.

Oskari Rantala
Sivistyslautakunnan jäsen ja Vasemmistoliiton kunnallisjärjestön puheenjohtaja

Kasvun ja opetuksen säästöt 2015. Kalvo esitelty lautakuntien jäsenille ja kaupunginvaltuutetuille talousarvioseminaarissa 26.5.2014.
Kasvun ja opetuksen säästöt 2015. Kalvo esitelty lautakuntien jäsenille ja kaupunginvaltuutetuille talousarvioseminaarissa 26.5.2014.

Euroopan unioni tappaa

Kun jaoin propagandaa Jyväskylän keskustassa europarlamenttivaalien alla vuonna 2009, tein typerän virheen. Vaalimainosta ojentaessa aloistusfraasini oli: ”Kiinnostaako eurovaalit?”

En tavannut koskaan ketään, jota olisi kiinnostanut.

Suomalaisten mielestä Euroopan unioni on etäinen ja epäkiinnostava, eikä sen koeta vaikuttavan mihinkään merkittävään — paitsi silloin tällöin piinaavan jäsenmaita järjettömillä direktiiveillä. Viimeinenkin mielenkiinnon häivä hälvenee siinä vaiheessa, kun selviää, että kaikki jännittävät järjettömiä direktiivejä koskevat tarinat ovat ”EU-kriitikoiden” kalajuttuja. Hyvästä esimerkistä käynee Perussuomalaisten tuottama Kansalaisen direktiiviopas, joka on aika paksua sumutusta alusta loppuun.

Euroopan unioni on niin monimutkainen järjestelmä, että harvat politiikassa aktiivisesti mukana olevistakaan osaavat tyhjentävästi selittää, miten vaikkapa europarlamentti, komissio tai EKP toimivat ja miten niiden puitteissa asioihin pitäisi vaikuttaa. En ainakaan itse osaisi (vaikka olenkin lukenut useampia sekä suomalaisten että Euroopan tason puolueiden EU-vaaliohjelmia ja muuta aiheeseen liittyvää).

Oikeastaan me kaikki tiedämme, että EU:lla on jotain väliä, ja suuri osa tietää senkin, että kolme neljännestä Suomen uudesta lainsäädännöstä perustuu jollain tasolla EU-direktiiveihin. Unionin konkreettisia vaikutuksia ihmisten arkeen on kuitenkin hankala nähdä.

Maailmassa on kuitenkin ihmisiä, joiden elämään Euroopan unioni vaikuttaa todella ratkaisevasti. Jotkut EU jopa tappaa.

Kaksi esimerkkiä:

1) Afrikasta tulevia laittomia siirtolaisia hukkuu Välimereen jatkuvasti, kun he yrittävät epätoivoisesti päästä Eurooppaan. Jos EU:lla olisi laillisia kanavia, joiden kautta olisi mahdollista tulla hakemaan turvapaikkaa, Välimeri ei olisi maailman suurin joukkohauta.

2) EU on mukana troikassa, joka on sopinut muun muassa konkurssin partaalla roikkuvan Kreikan ”avustamisesta” vastineeksi massiivisista hyvinvointipalvelujen leikkauksista ja tavallisten ihmisten elintason tuhoamisesta. Kreikkalaisten itsemurhat ovat yli kaksinkertaistuneet vuodesta 2008 lähtien, samoin HIV-tartunnat. Sosiaalinen kriisi on johtanut väkivaltaisen äärioikeiston kannatuksen nousuun, ja Kreikassa tehdään jatkuvasti iskuja vähemmistöjä ja maahanmuuttajia sekä heidän oikeuksiensa puolustajia vastaan. Jopa troikassa mukana oleva IMF on myöntänyt, että kriisinhoito on mennyt pahasti metsään, mutta muutosta ei ole näköpiirissä.

Äänestä. Näissä vaaleissa on mahdollista antaa ääni EU:lle, joka ei tapa ihmisiä. Jos taas olet sitä mieltä, että nykyisessä maahanmuutto- ja talouskuripolitiikassa ei ole parannettavaa, niin sellaisiakin ehdokkaita toki löytyy (ja mielipidemittausten perusteella näyttää itse asiassa siltä, että he ovat valitettavasti voittamassa).

Itse äänestin Vasemmistoliiton Li Anderssonia, ja suosittelen häntä lämpimästi muillekin. Lin ajatuksiin voi tutustua esimerkiksi lukaisemalla hänen mainion vaalilehtensä.

Hyvää vaalipäivää kaikille!

Avauspuheenvuoro aatteensa vuoksi surmattujan muistomerkillä

Jyväskylän Vasemmistoliiton ja SDP:n kunnallisjärjestöjen jokavappuinen perinne on vappuaattoiltapäivän muistotilaisuus Vesangassa vuonna 1918 aatteensa vuoksi surmattujen työväenliikejohtajien muistomerkillä. Tänä vuonna pidin tilaisuudessa avajaispuheenvuoron, joka löytyy tästä alta.

Parin minuutin mittainen puheenvuoro ei varmastikaan ole jäämässä retoriikan historiaan, mutta tallennan sen kuitenkin tänne blogiin siltä varalta, että siitä on joskus jollekin jotain iloa.

 

Tervetuloa muistotilaisuuteen, jossa muistamme aatteensa vuoksi vuonna 1918 surmattuja.

Olemme täällä muistomerkillä, joka on pystytetty kahden vesankalaisen torpparin ja työväenliikeaktiivin muistoksi. He olivat Niklas Lintunen ja Jalmari Kettunen, jotka ammuttiin 22. huhtikuuta, kun sota oli loppumassa ja valkoisen terrorin aika alkamassa.

Lintunen ja Kettunen ovat vain kaksi niistä yli 7000 ihmisestä, jotka menettivät henkensä teloituksissa. Jos vankileirillä kuolleet lasketaan mukaan, Suomen sisällissodan taistelujen ulkopuolella kuoli lähes 20 000 punaista, työväenliikeaktiivia, torpparia, köyhää työläistä ja heidän läheisiään. Se on valtava määrä kuolleita.

Nämä kaksi ihmistä olivat paikallisia työväenliikkeen johtohenkilöitä, ja perimätiedon mukaan he eivät kuuluneet punakaartiin tai osallistuneet taisteluihin, eli he kuolivat yksinomaan aatteensa puolesta: he uskoivat siihen, että kaikilla tulee olla mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Saman näkemyksen ympärille on perustettu kaikki vasemmistopuolueet.

Enää Suomessa tällä tavalla ajattelevien ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Viimevuotinen hyökkäys keskustelutilaisuuteen Jyväskylän kirjastossa oli toivon mukaan poikkeus, eikä poliittinen väkivalta ole tekemässä paluuta Suomeen.

Muualla maailmassa tämä ei ole itsestään selvää. Vuonna 2013 kuoli poliittisissa murhissa vasemmistolaisia poliitikkoja ja ammattiyhdistysjohtajia ainakin Etelä-Afrikassa, Intiassa ja useissa Etelä-Amerikan valtioissa.

Vappuna juhlitaan työläisten saavutuksia. Tässä joka vuonna järjestettävässä perinteisessä muistotilaisuudessa muistetaan niitä, jotka ovat kuolleet vakaumuksensa puolesta.

Tervetuloa!

Hajamietteitä kapinaviikonlopulta

Keskustelu itsenäisyyspäivän vastaanoton yhteydessä järjestetyistä Kiakkovierasjuhlista on kulkenut varsin perinteisillä urilla: suuri yleisö on saanut iltapäivälehdistön avustuksella kokea mehukkaan moraalisen paniikin, ja poliittiset kommentaattorit ovat päässeet valistamaan, kuinka paljon parempiakin tapoja on vaikuttaa. Myös mielenosoittajien puolta pitäviä kirjoituksia on siellä täällä.

Kuten poliittisessa keskustelussa aina, kaikki ovat omasta näkökulmastaan katsottuna oikeassa.

Poliittisessa väkivallassa ei ole mitään hyvää, eikä pankin ikkunan hajottaminen johda muuhun kuin siihen että pankin asiakkaat joutuvat sen palvelumaksuissaan korvaamaan. Huomion kiinnittäminen Suomen jatkuvaan luisumiseen kohti luokkayhteiskuntaa jäi ellei rähinöinnin itsensä niin vähintäänkin rähinöinnin taivastelun varjoon, ja luulen, että suuri osa suomalaisista kokee suurempaa sympatiaa Tampere-talon ”eliittiä” kuin mailasankareita kohtaan. Ja todennäköisesti suurin osa kiakkovieraista ei ole edes äänestänyt viimeisimmissä eduskunta- ja kunnallisvaaleissa, joissa yhteiskuntakehitykseen (ainakin periaatteessa) voisi vaikuttaa.

Toisaalta mielenosoituksen voi myös väittää onnistuneen mallikkaasti. Asia riippuu tietysti tapahtuman organisoineiden omista tavoitteista, mutta luulenpa, että kun anarkistit järjestävät vastakkainasettelun näkyväksi tekemiseen ja jonkinlaiseen yhteenottoon tähtäävän tapahtuman (sitähän se kai oli), ”merkitys” on yhtä lailla itse aktiossa kuin sen julkilausutussa motivaatiossa (eli huomion kiinnittämisessä luokkayhteiskuntakehitykseen). Reaalipoliittisilla mahdollisuuksilla vaikuttaa itse asiaan lyhyellä tähtäimellä ei ole niin väliä, koska anarkisti ei usko reaalipolitiikkaan.

Kyynisemmin voi ajatella, että onhan tässä mediahuomiotakin saatu. Itse asiassa sitä on — kuten Klementiini huomauttaa — tullut aivan helvetisti. Mielenosoittajien motivaatiota ja sanomaa on ruodittu mediassa siinä missä heidän aiheuttamiaan tuhojakin. Se on ollut valtakunnan ykköspuheenaihe jo kolme vuorokautta, ja on sitä todennäköisesti vähintään tämän viikon, ellei valtakunnassa tapahdu mitään erityistä.

On aika kylmäävä havainto, että kun samalla teemalla järjestettiin viimeisin (edeltäjistään poiketen yleismukava ja rauhanomainen) itsenäisyyspäivän Kuokkavierasmielenosoitus vuonna 2006, mediaa ei kiinnostanut pätkääkään. Nyt huomiota riittää, kun tuli kaadettua vähän aitaa, ammuttua poliiseja ilotulitteella ja hajotettua pankin ikkuna. Iso osa siitä on tietty ”huonoa” julkisuutta, mutta ulkoparlamentaariselle poliittiselle liikkeelle se ei ole mikään ongelma.

Toisaalta on positiivista, että suomalaisten kahtiajaosta ja köyhien pahoinvoinnista keskustellaan ja kansallisen yhtenäisyyden julkisivuun tulee murtumia. Tulo- ja varallisuuserojen repeäminen on aivan kiistaton tosiasia, ja kansallisvaltioideologiaan liittyy muutenkin arveluttavia puolia (rasismi, kansojen välinen vastakkainasettelu, yhteiskuntaluokkien häivyttäminen). Toisaalta on huolestuttavaa, että huomion saaminen mielenosoitukselle vaatii väkivaltaa. Kehityskulut voivat olla ikäviä.

Todellisia kiakkovieraskahinan pitkän tähtäimen seurauksia (jos sellaisia on) voi arvioida vasta pitemmän ajan kuluttua. Ehkä mielenosoitukset muuttuvat kovaotteisemmiksi ja ehkä ennen pitkää jollekin mielenosoittajalle, poliisille tai sivulliselle käy huonosti. Ehkä poliisi ottaa opiksi kuorotytön jyräämisestä ja miettii hevosten käyttöä väkijoukkojen hallintaan uudestaan. Ehkä ääriaineksista huolestuneet kansanedustajat lisäävät viranomaisten mahdollisuuksia valvoa ja urkkia kansalaisia. Ehkä ihmiset havahtuvat yhteiskunnan kahtiajakautumiseen ja eriarvoistavaa politiikkaa aletaan purkaa. Aika näyttää.

Itselleni Kiakkovierasjuhlista on jäänyt käteen kolme asiaa:

1) Suurin osa kiakkovieraista ei lyönyt ketään eikä rikkonut mitään

Se on varmaan aika selvää, että jotkut kiakkovieraat hakivat aivan tarkoituksella fyysistä vastakkainasettelua vähintäänkin poliisin kanssa, ja känniset parkkimittarien tuhoajat ovat sitten vielä asia erikseen. Mutta valtaosa useammasta sadasta mielenosoittajasta ei syyllistynyt mihinkään rikokseen. He halusivat kertoa, että käynnissä oleva yhteiskunnallinen kehitys yksinkertaisesti vituttaa. Jokainen joka tietää, mitä Suomessa ja Euroopassa on nyt tapahtumassa, ymmärtää, että se on äärimmäisen terve reaktio.

2) Itsenäisyyspäivä on oikea aika performanssille

Manifestitasolla kiakkovieraat ovat oikeassa: presidentin juhlavastaanotolla keskenään istuva eliitti on varsin tarkka kuvaus vuoden 2013 Suomesta. Toiset juhlivat yhteisillä rahoilla samalla kun toisilta lakkautetaan koulut, terveyskeskukset ja sosiaaliasemat. Suomalaiset ovat jakaantumassa voittajiin ja häviäjiin, ja kun itsenäisyyspäivänä juhlistetaan yhtenäisen kansakunnan vaiheita, on paikallaan muistuttaa ettei itse asiassa koko kansakuntaa ole olemassa. Ihmiset ovat aivan samanlaisia rajojen toisellakin puolella, ja minulla on todennäköisesti enemmän yhteistä White Zombiesta ja Chuck Palahniukista innostuneen ruotsalaisen, yhdysvaltalaisen tai vaikka vietnamilaisen pitkätukan kanssa kuin satunnaisesti valitun suomalaisen.

3) Poliisin meininki on ollut aikamoista dadaa

Poliisi on kuvaillut mielenosoittajia ”rosvojoukoksi”, jota ohjailee ”organisoitunut rikollisryhmä”, sekä kiistänyt että mielenosoittajilla voisi olla juuri minkäänlaisia poliittisia motiiveja. Todellisuudessa mielenosoittajia on ollut laidasta laitaan aina punkkareista yliopistovasemmistolaisiin ja perussuomalaisiin, joten kaikkien niputtaminen yhdeksi Siionin anarkistiviisaiden hallitsemaksi kaaderiksi on aika paksua. On harmillista, että Suomen poliisi, joka pääasiassa hoitaa hommansa asiallisesti, on näin kujalla.

Lopuksi: Itse kuulun eduskuntapuolueeseen, en kannata valtion lakkauttamista ja suhtaudun nyrpeästi poliittiseen väkivaltaan, joten minulla ja (monilla? joillain?) kiakkovierailla on suuria mielipide-eroja. Tapahtuma kuitenkin kertoo jotain mielenkiintoista siitä, mitä suomalaisten (jos nationalistinen ilmaisu sallitaan) poliittisessa alitajunnassa tapahtuu. Toivottavasti vihaiset ihmiset tekevät jotain myös jatkossa.